Miten jalkapallosiirrot toimivat? Oiomme muun muassa harhakäsityksiä

schedule 19 huhtikuu 2020 - 10:57
person Marko Ollonqvist

Miten jalkapallosiirrot toimivat ihan oikeasti? Miksi esimerkiksi seurojen on mahdoton kattaa kallista siirtoa pelipaitamyynnillä, vaikka usein näkee uutisoitavan täysin päinvastaisesti?

Seuraavassa käymme läpi jalkapallon siirtomarkkinoihin liittyviä faktoja ja samalla liukutaklaamme harhakäsitykset ulos viheriöltä.

Siirtoikkunat

Kuten kaikki varmasti hyvin tietävät, jalkapallossa on kaksi siirtoikkunaa: tammikuun siirtoikkuna ja kesän siirtoikkuna, joskin koronaviruspandemian vuoksi niitä tulee olemaan mahdollisesti tulevalla kaudella kolme.

Siirtoikkunan aikana jokaisella seuralla on mahdollisuus myydä nykyisiä ja ostaa uusia pelaajia; raha siis liikkuu konkreettisesti seurojen välillä pelaajakaupoissa, mikä on hyvin harvinaista nykypäivän urheilussa.

Siirtosummat

Jalkapallohistorian korkein pelaajasta maksettu siirtosumma on 222 miljoonaa euroa, kun ranskalaisseura Paris Saint-Germain hankki brasilialaistähti Neymarin FC Barcelonasta.

Maailmanhistorian toiseksi korkein pelaajasta maksettu siirtosumma menee sekin PSG:n nimiin, sillä seura maksoi samana vuonna, kun se hankki Neymarin, ranskalaissensaatio Kylian Mbappésta yhteensä 180 miljoonaa euroa, joskin tästä summasta 145 miljoonaa euroa maksettiin etukäteen ja loput 35 miljoonaa euroa perustuvat pelaajan ja seuran suorituksiin viheriöllä.

UEFA:n taloudelliset reilun pelin säännöt

UEFA:n taloudelliset reilun pelin säännöt hyväksyttiin vuonna 2009 ja voimaan ne astuivat kaudeksi 2011-12. Silloinen UEFA:n presidentti Michel Platini perusteli ratkaisua seuraavasti:

“50 prosenttia seuroista tekee tappiota ja tämä trendi vain voimistuu. Meidän on siis pysäytettävä tämä syöksykierre. Seurat ovat käyttäneet enemmän rahaa kuin sitä tulee sisään ja sitä kautta velat ovat jääneet maksamatta. Me emme suinkaan halua satuttaa tai tappaa seuroja, vaan päinvastoin – me haluamme auttaa heitä markkinoilla.”

Mutta mien nämä taloudelliset reilun pelin säännöt sitten oikein toimivat?

Kaikessa yksinkertaisuudessaan seurat eivät saa käyttää rahaa enempää kuin sitä tulee tuloina sisään; kullakin seuralla on aina kolme vuotta aikaa tasapainottaa tilanne.

Menoeriin ei kuitenkaan lasketa infrastruktuuriin, harjoituskeskuksiin tai nuorisoakatemioiden käytettäviä varoja.

Tulot rakentuvat pelipäivien myynneistä, TV-rahoista, yhteistyökumppanuuksista, rahoituksesta, pelaajien myynneistä sekä liiga- ja turnausmenestyksestä maksettavista palkintosummista. Laskettavia menoeriä ovat puolestaan pelaajahankinnat, työntekijöiden palkat ja etuudet, rahoituskustannukset ja osingonjako.

Miten pelaajasiirto toteutuu?

Pelaajasiirtoon liittyy useita eri neuvotteluita eri osapuolten välillä.

Neuvottelut etenevät seuraavalla tavalla: myyvä ja ostava seura sopivat keskenään siirtosummasta, ostava seura keskustelee pelaajan palkasta tämän agentin kanssa ja pelaajan agentti sopii omasta palkkiostaan ostajaseuran kanssa.

Teoriassa pelaajan omistavan seuran tulee antaa kiinnostuneelle seuralle lupa neuvotella pelaajan kanssa, mutta käytäntö ei kovinkaan usein kohtaa tämän teorian kanssa, vaan keskusteluja käydään tavalla tai toisella myös piilossa – toki siitä kiinni jäädessä sanktiot ovat kovia, kuten esimerkiksi kielto hankkia uusia pelaajia yhden tai useamman tulevan siirtoikkunan aikana.

Niin uskomattomalta kuin se ehkä kuulostaakiin, neuvotteluja käydään usein WhatsAppin välillä logistisista syistä.

Miten pelaajasiirto useimmin maksetaan ja miksi “tapaus Nicolas Pépé” puhutti niin paljon?

Yksi erikoisimmista siirroista on Nicolas Pépén siirto Lillestä Arsenaliin, eikä siksi, että itse pelaajan siirtymisessä osoitteesta A osoitteeseen B olisi ollut itsessään jotain outoa – sen sijaan se erikoisuus piilee maksutavassa.

Arsenal tulee maksamaan 80 miljoonan euron siirtosummaa osamaksuina aina vuoteen 2024 saakka ja lontoolaisseura maksoi kaupan kokonaishinnasta ainoastaan alle 30 prosenttia itse kaupantekohetkellä.

Tokikin jalkapallossa nähdään hintavien pelaajien kohdalla usein jonkinasteinen osamaksujärjestelmä, mutta maksuaikaa on useimmissa tapauksissa vain vuosi tai kaksi. Toisinaan taas neuvotteluvalttina ostava seura voi tarjota koko summan kertaheitolla varmistaakseen kaupan syntymisen.

Miksi osa pelaajasiirroista julkaistaan jo ennen siirtoikkunan avautumista?

Kun pelaaja (ja tämän agentti) sekä molemmat seurat ovat päässeet yhteisymmärrykseen siirrosta, tämän jälkeen pelaajasiirron julkistaminen on mahdollista, vaikka siirtoikkuna ei olisi vielä auki.

Mutta miksi sitten näin toimitaan?

Useimmiten seurojen tilikausi alkaa 1. heinäkuuta ja päättyy seuraavan vuoden kesäkuun viimeisenä päivänä. Kesän siirtoikkuna avautuu 1. heinäkuuta eli uuden tilikauden käynnistyessä: kun siirto julkaistaan etukäteen, on sekä myyvällä että ostavalla seuralla mahdollisuus kontrolloida sitä, kirjataanko siirtosumma päättyvään vai alkavaan tilikauteen.

Myös solmitut yhteistyökumppanuudet saattavat vaikuttaa asiaan: esimerkiksi Valioliiga-seura Chelsean yhteistyö Adidaksen kanssa päättyi 30. kesäkuuta 2014 ja yli miljardin euron arvoinen, 15 vuoden mittainen, sopimus Niken kanssa käynnistyi 1. heinäkuuta. Tuolloin lontoolaisseuraan siirtyneen Cesc Fàbregasin siirtoa ei tietenkään kannattanut julkaista Adidaksen sopimuksen ollessa voimassa, vaan vasta siinä vaiheessa, kun uusi kumppanuus Niken kanssa käynnistyi.

Managerille annetaan rahakirstu eli tietty määrä rahaa pelaajahankintoihin?

Kun siirtoikkuna on avautumassa, medialla on tapana usein kirjoittaa, paljonko kunkin seuran managerilla on käytettävissä rahaa pelaajahankintojen tekemiseen.

Tämä ajatus on kuitenkin pahasti pielessä.

Ensinnäkin valtaosa seuran menoista kertyy itse siirtosumman sijaan hankittavan pelaajan palkasta ja managerit eivät ole millään tapaa mukana neuvottelemassa pelaajien palkoista. Kun siis seura tekee pelaajahankinnan, keskittyy se ennen kaikkea varsinaisen siirtosumman sijaan pelaajan tulevaan palkkaan ja se määrittää, onko kaupan toteuttaminen mahdollista. Tässä kohtaa huomioon tulee ottaa myös edellä mainitut UEFA:n taloudelliset reilun pelin säännöt.

Ylipäätään pelaajasta maksettu siirtosumma kirjataan usein kirjanpitoon useammalle tilikaudelle: kun esimerkiksi Arsenal hankki Lyonista hyökkääjä Alexandre Lacazetten, Lyonille maksettu siirtosumma oli 61 miljoonaa euroa, mutta kirjanpidossa se jaettiin viidelle eri tilikaudelle.

Lisäksi ostavan seuran täytyy ottaa kulujen kohdalla itse palkan lisäksi huomioon myös allekirjoitusbonus, suoritusbonukset sekä kuvaoikeudet.

Pelaajasiirrot katetaan pelkällä pelipaitamyynnillä, eikö vain?

Kun nimekäs pelaaja vaihtaa seuraa ja siirtosumma on sen myötä todella korkealla, usein kuulee puhuttavan, että koko tuo siirtosumma katettiin pelkästään viikossa tai parissa uuden pelaajan pelipaitamyynnillä.

Tämä on todellisuudessa niin kaukana totuudesta kuin vain olla ja voi.

Esimerkiksi Cristiano Ronaldon siirtyessä Real Madridista Juventukseen, hänen nimellä varustettuja Juventus-paitoja myytiin pelkästään siirron jälkeisen ensimmäisen viikon aikana käsittämättömät määrät. Valtaosa pelipaitamyynnistä jäi kuitenkin Adidakselle, sillä paitavalmistajan ja seurojen väliset sopimukset ovat niin sanottuja lisensointisopimuksia. Toisin sanoen paitavalmistaja maksaa seuralle kiinteän vuosittaisen summan ja itse pelipaitamyynnistä ainoastaan 10-15 prosenttia päätyy seuran kassaan.

Näissä seurojen vastaanottamissa kiinteissä vuosittaisissa summissa on todella suuria eroja myös suurseurojen välillä: esimerkiksi Manchester United saa Adidakselta vuosittain, nykykurssin mukaisesti, noin 86 miljoonaa euroa, kun taas Arsenal sai edelliseltä paitavalmistajaltaan, Pumalta, vuodessa vain noin 34 miljoonaa euroa.

Itse asiassa myös seuran uuden pelaajan luoma fanien ryntäys pelipaitakaupoille on sekin hieman harhaanjohtava käsite: valtaosa faneista on jo päättänyt tilata seuransa uuden pelipaidan – ne, kun vaihtuvat vuosittain – ja uuden pelaajahankinnan osuessa kohdalle moni vain päätyy valitsemaan juuri hänen nimen paidan selkään.

On olemassa kahdenlaisia ulosostopykäliä

Jokaisen siirtoikkunan aikana kuulee puhuttavan pelaajien sopimuksissa olevista ulosostopykälistä.

Monesti kiinnostuneen seuran kerrotaan aktivoineen tuon ulosostopykälän tarjoamalla juuri sen sopimukseen kirjattavan summan, jolla pelaaja on ostettavissa seurasta ilman mitään neuvotteluja pelaajan omistavan seuran kanssa.

Mutta miksi sitten osa näistä siirroista ei koskaan toteudu?

Siksi, koska ulosostopykäliä on olemassa kahdenlaisia.

On olemassa todellinen ulosostopykälä, jossa omistavan seuran on luovuttava pelaajastaan, mikäli toinen seura päättää maksaa tuon sopimuksessa olevan summan. Toisaalta seurat pyrkivät rakentamaan tämän pykälän niin, että esimerkiksi saman sarjan seura ei pysty aktivoimaan tuota pykälää, kuten esimerkiksi Valioliigassa usein nähdään. Portugalissa puolestaan toiselle portugalilaisseuralle tuon pykälän aktivoiminen maksaa kolmin- tai nelinkertaisen summan muiden liigojen seuroihin verrattuna.

Ja sitten on olemassa niin sanottu herrasmiespykälä, joka on käytännössä ottaen merkityksetön: se nimittäin pakottaa nykyisen seuran ainoastaan harkitsemaan jonkin toisen seuran tekemää tarjousta “hyvässä hengessä”, mutta se ei pakota seuraa myymään pelaajaansa.

Miksi vaihtokaupat ovat niin harvinaisia?

Kun siirtoikkunan alla ja sen aikana kuulee huhuja vaihtokaupoista, joissa seurat vaihtavat keskenään pelaajia, ovat ne käytännössä ottaen lähes poikkeuksetta roskaa, toki joskus niitä nähdään.

Miksi asia sitten on näin?

Pelkästään yhden pelaajan kohdalla siirto- ja sopimusneuvottelut ovat niin monimutkainen prosessi, että jos siihen yhtälöön lisätään vielä toinen pelaaja, tai jopa useampia, mutkistuvat neuvottelut sellaiseksi saagaksi, ettei paremmasta väliä.

Pelkästään jo se on työn ja tuskan takana, että molemmat pelaajat ovat nimenomaan halukkaita siirtymään juuri kyseisiin seuroihin.

Lainasopimukset, joissa pelaajilla ei ole mitään sananvaltaa?

Väärin.

Kun seura päättää lainata pelaajansa toiseen seuraan, usein puhutaan nimenomaan seuran päätöksestä, mutta todellisuudessa pelaaja määrittää lainasopimuksen kohdalla täysin oman kohtalonsa.

Toisin sanoen pelaajalla on täysi valtava kieltäytyä siirtymästä seuraan, vaikka itse seurat olisivat jo yhteisymmärryksessä lainasopimuksesta.

Ainoatakaan pelaajaa ei siis lähetetä lainalle toiseen seuraan ilman hänen suostumustaan itse siirtoon ja siihen liittyviin ehtoihin.

Agentti saattaa edustaa pelaajan ohella myös seuraa

Pelaaja-agenteilla on todella paljon valtaa ja hyvä esimerkki tästä on niin sanottu superagentti Mino Raiola.

Raiola on esimerkiksi useissa pelaajakaupoissa edustanut sekä pelaajaa että ostavaa seuraa, mikä on hieman nurinkurista: ensiksi hän nimittäin yrittää neuvotella ostavan seuran kanssa pelaajalleen mahdollisimman hyvät sopimusehdot eli toisin sanoen korkean palkkakuitin. Sen jälkeen hän istuu neuvottelemaan myyvän seuran kanssa kauppahinnasta ja yrittää säästää kauppahinnassa rahaa seuralle, miltä hän palkkaneuvotteluissa veti maksimaalisen summan rahaa irti.

Sinällään tällainen toiminta on täysin laillista, kunhan pelaaja ei joudu maksamaan agenttinsa kuluja, mutta esimerkiksi Valioliigassa pelaavaa Arsenalia yli 20 vuotta managerina johtanut Arsène Wenger ei suostunut neuvottelemaan pelaajista, joiden agentit olivat Raiolan kaltaisia tapauksia, jotka edustivat useampaa kuin yhtä osapuolta.

Marko Ollonqvist
Toronto

KATSO MYÖS:
Kaikki Liigan pelaajasiirrot kaudelle 2020-21!

Liity keskustelemaan vedonlyönnistä:

Urheiluvedot FB-ryhmä
Telegram
Discord